Koskettava elokuva tuo. Tiuhti ja minä itkimme lähes koko elokuvan ajan, se oli niin surullinen. Pikkuisen ensimmäinen elokuvaelämys oikeassa elokuvateatterissa se oli ja myöskin siksi niin vaikuttava. Tarina orvosta pojasta, joka ryhtyy jakamaan lahjoja ystävilleen. Kaunis elokuva oli myös. Lappia ja laajoja luontokuvia. Lunta, ruskaa ja taivaanrantaa. Suomikuvaa parhaimmillaan. Olimme myös laulamassa kauneimpia joululauluja kirkossa. Muut lapset hälisivät ja huusivat papin puheen ajan, mutta Tiuhti kuunteli koko puheen hievahtamatta ja mietteliään näköisenä, hän kun on sellainen lapsiaikuinen.
Illalla leivoimme hurjan kasan pipareita ja sen jälkeen lapset menivät kahdeksalta nukkumaan, kuten tavallista, mutta tavallista väsyneempinä - tai niin ainakin luulimme. Lastenhuoneesta ei kuulunut ääntäkään, ja luulimme lasten nukkuvan. Kun puoli kymmenen kävimme katsomassa, Viuhti nukkuikin käsi posken alla tuhisten, mutta Tiuhti valvoi vielä. Kun kysyin, mitä hän miettii, vastasi hän:
"Minä mietin sellaista että jos voisitte viedä minut sinne postiin niin voisin valita Viuhdille sieltä joulukortin. Ja jos sen jälkeen voisitte viedä minut sinne kauppaan, josta saa niitä Puuhapete-karkkilaatikoita, niin ostaisin Viuhdille sellaisen." Lapsella on niin tärkeät mietteet. Lupasin viedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti