Tämä kirjoitus on unta. Minä en aina ymmärrä nukkua silloin, kun on sen aika. Puuhaan aina jotakin illalla kahteentoista asti, opiskelen, yleensä, ja nukun sitten mukavasti sikeästi kuusi tuntia, kunnes kello jälleen soittaa kuuden jälkeen. Tai no, mukavan sikeästi ja sikeästi. Yleensä herään kerran tai kaksi yön aikana, kun Tiuhti ja Viuhti käyvät vessassa. Silti luulen aina, että jaksan. Luulen, että totuttaudun tässä nukkumaan vähemmän, selviämään pienellä määrällä unta. Ihailen ihmisiä, jotka selviävät neljän-viiden tunnin unella ja tekevät sitten muun maailman nukkuessa kaikenlaisia hienoja tieteellisiä keksintöjä ja taiteellisia ihmeitä. Minäkin yritän. Olla tehokas ja luova. Tässä vaiheessa enemmän tehokas kuin luova, koska opiskeluni ei tällä hetkellä salli minkäänlaista luovuutta, pelkkää tieteen tekemistä vain. Eikä sekään, se minun tieteen tekemiseni, kovin mullistavaa ole. Jonkin aikaa kuusituntisia öitä nukuttuani jaksankin hyvin, mutta sitten alan ihmetellä, kun en oikein saa asioita tehtyä, vaikka pitäisi. Päivät kuluvat, yritän olla tehokas vaan en ole. Unikouluni alkaa yskiä. Sitten vähitellen kahdeksantuntiset yöt alkavat kuulostaa kivalta uudelta kokeilulta, ja alan nukkua sellaisia, ihan kokeeksi. En enää lue sängyssä kahteentoista vaan sammutan valon viimeistään yhdeltätoista. Mutta se vasta väsyttääkin, se kunnolla nukkuminen, tai siltä ainakin tuntuu. Toki tiedän, että univajeen korjaaminen on pitkä prosessi. Hassua vain, että väsymyksen tunne tulee vasta, kun alan nukkua tarpeeksi. Ehkä se siitä. Jospa uusi kokeiluni olisi sellainen, että nukun pitkän aikaa kunnollisia öitä. Jospa sitten saisin luotua jotakin hienoa ja ihmeellistä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti